Teksti ja kuvat: Venni
Aamulla luikahdimme Vårdön puolelta retken viimeisen suuren selän ylitse Bärön puolelle ennen voimistuvaksi ennustetun tuulen alkua. Pääsimme jälleen ylittämään liki tyynellä tämänkin huonolla säällä mahdottoman paikan. Puolentoista tunnin ylityslegiin osui vielä yksi koko matkan upeimmista luontokokemuksista, kun läheisen louhikkosaaren kätköistä ilmaan nousi ympärillemme uskomattoman suuri määrä ruokkeja tarkastamaan meitä ja aikeitamme.
Bärön rantakallioon oli pystytetty opaskyltti "Glada lax 800m" ja suuntanuoli. Seurasimme ohjeistusta ja löysimme ilmeisesti vanhalle merivartioasemalle pystytetyn vierasvenesataman. Lounasaika lähestyi ja pukeuduimme parhaimpiimme, siirtyen virtapankit ja tyhjät vesipussit tanassa kohti ravintolaa. Paikan henkilökuntaan kuuluva otti meidät ystävällisesti vastaan ja ilmoitti että keittiö aukeaa 15-30 minuutin kuluttua, heti kun hän saa haettua kokin paikalle moottoriveneellä viereiseltä Enklingen saarelta. Söimme tuoretta kalaa ja jälkiruoaksi pöytään kannettiin julmetun suuri pressokannullinen vahvaa kahvia ja mutakakkua.
Syötyämme kävimme vielä kiipeämässä avoinna olevassa vartiotornissa, jonne pääsi sangen epämiellyttävän ilmavia metalliverkkoportaita pitkin. Täysin palveltuina poistuimme tunnin ajomatkan päähän leiriytymään ajoissa ennen ennustettua saderintamaa. Vaikka matkaa taittui 27 kilometriä, tuntui se normaalia merkittävästi kevyemmältä.
Kahdeksantoista päivää merellä kellumista takana! Iho on suolan ja liikkeen siloittamaa, säteilyn ruskistamaa ja ihokarvat ovat palaneet läpikuultaviksi. Alushousut ovat kolmatta viikkoa märät yön tunteja lukuun ottamatta, eikä merivesi riitä enää poistamaan kaikkea huokosiin kertynyttä tauhkaa. Mukanamme kulkee lukuisa joukko ruokamme, tai meidän, hajun houkuttelemia eliöitä. Hämähäkit kutovat toistuvasti verkkojaan varusteisiin silmän välttäessä ja kutittelevat päänahkaa lippisten alta. Mauriaiset, keltiäiset ja kekomuurahaiset rynnäköivät pienimmästäkin hyttysverkon vetoketjun raosta tai housun lahkeesta ristiretkilleen ja vilistävät polvitaipeissa keskellä aavaa. Siira yrittää sisustaa kotia melontaliivin taskuun. Kuollutta ja elävää levää, vesikasvien riekaleita ja merirokon sirpaleita tarrautuu kiinni ihoon, kuivuttuaan rapisee kengissä, paidanhihoissa ja pakkausluukkujen kauluksissa. Teltan lattialla ajelehtii eriväristä jäkälää, untuvahöytyjä, Hangon hiekkaa ja neulasia ehkä jostain Emäsalon takaa.
Tänne lähtiessä ajattelin, että retken edetessä fyysinen suoritus helpottuu ja pystyy keskittymään päänsisäiseen osaan. Se on osoittautunut todeksi. Mitä nyt keski-ikäistyviin kehoihimme kotia tekevä krooninen kolotus toisinaan muistuttelee, että täällä ollaan ja jäädään olemaan.
Kollektiivinen tajunnanvirtamme on sakeaa ja sattumanvaraista. Kolme kallonsisäistä kvanttitietokonetta satunnaisgeneroi alikäytöllä olevaan työmuistiin ylipäätään jotain ärsykettä, ettemme vaipuisi täysin katatoniseen tilaan ja kehomme käynnistäisi täysimittaista ohjelmoitua solukuolemaa. Kun kaikki ärsykeperustaiset ajatusketjut on kaluttu loppuun, aloittaa alitajunta pölyisten muistin alikansioiden läpikäynnin. Juuri niiden, jotka on tarkoitus käydä läpi "sitten kun on aikaa", kuin opiskeluaikaiset luentomuistiinpanot, jotka seilaavat muutto toisensa jälkeen mukana.
"Nuoruus/Ilosaarirock/julkaisukelpoiset", "Televisio-ohjelmat/kotimainen komedia/vintiöt/hundkarusellen". Paljonko on viisi potenssiin nolla? Miten jatkuu Kirkan Hetki lyö kertosäkeen jälkeen? Muumioiden kuvaamisen eettiset ulottuvuudet? Tunti toisensa jälkeen, silkkaa kovalevyn eheytystä. Uskonto, politiikka ja muut kevyet aiheet ehtyivät jo hyvissä ajoin ennen Helsinkiä.
Aivojen muistikapasiteetti on tunnetusti loputon, mutta silti on haastavaa yrittää palauttaa mieleen missä olimme eilen tai tänään aamulla, vai olimmeko kuitenkin jossain muualla. Ärsykeherkistetyt sosiaaliset aivomme ovat täällä jonkinasteisessa vikasietotilassa ja se tavallinen lineaarinen arkimuisti on reikäinen kuin Mikon aukkopeitto.
Aika tunnetusti kaareutuu havainnoitsijastaan riippuen. Rutiininomaiset päivät toistuvat, eikä arkisiin asioihin kiinnitä huomiota: aika ei siis meille enää kulu normaalisti. Meloessa autopilotti hoitaa teknisen puolen, samalla kun mentaalipainovoima pingottaa aikaa niin, että melontapäivän sisään mahtuu silmien eteen projisoituna läpieletty ihmiselämä. (Tai mahdollisesti huomioita erikokoisten vesikuplien muodostumisen perusedellytyksistä ja kuollut kolmipiikki.) Koskaan ei voi tietää mitä tämä kahden rasvakilon hedelmäpeli helistää työstettäväksi.
Meri velloo ympärillä, on ollut enimmäkseen hiljaa. Toisinaan se nostaa yllättävät mainingit, jolloin tasapainoelin ei pysy tehtäviensä tasalla ja maailman meille vakiintuneet ulottuvuudet hämärtyvät hetkellisesti. Huimaa eikä kiintopisteestä saa kiinni. Sumun noustessa tilan tuntu katoaa ja muuttuu ohueksi, liki kaksiulotteiseksi, ja aika selvästi nopeutuu, kun sitä havainnoivat proteiinilaskostumakimpaleet soutavat ympyrää vesihöyrypilvessä vesipallon pinnalla, joka taas kiitää neljässä ulottuvuudessa kohti toisia mahdollisesti vastaavanlaisia kosteita kivenmurikoita. Liikumme syvillä vesillä.
Mitättömät asiat lukittautuvat hermokudoksen sisään muistoiksi, jotka pysyvät tai sitten eivät. Varastoon siirrettyjä kostuneita ja koppuraisia merikortteja kuivapussin suulta katsoessa kylmää. Noin paljon on jo takana, kaikki rakkaan saariston hästöt, sandskärit, harut ja pienet klobbarnat! Vain nämä muutamat ehkä enää edessä. Kuin kokisi ensimmäisen 50-vuotispäivänsä koittavan.
Merikortteja on vielä jäljellä, ja vaikka niiden määrä auttamatta väheneekin, tieto siitä että jokaiseen meripeninmilliin mahtuu salaperäinen ruokki, kolmipiikin napannut onnesta soikeana kiljuva tiira tai jokin liehakoiva kangasajuruohon kukka, on tehnyt kaikesta vaivannäöstä oikeutetun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti