Koskimelontaa
Sano enemmän kyllä ja voit päästä seikkailuun -fraasi vei minut tällä viikolla Kymijoelle koskimelontaseura Kohinan tiistaimelonnalle. Viime kesänä keksin kaikenlaisia tekosyitä, kun minua houkuteltiin koskelle, mutta nyt en antanut itselleni mahdollisuutta kieltäytyä. Sanoin reippaasti kyllä ja koetin olla ajattelematta koko touhua kunnes oli tiistai. Miksikö pitää sitten tehdä juttuja, jotka pelottaa ja joista ei ole ihan täysillä innostunut? Koska jälkeenpäin fiilis on aivan uskomattoman hyvä, kun on voittanut itsensä!
Tiistaina mukana oli konkareiden lisäksi myös muita koskimelonnan nöösejä, joten sain henkistä tukea kanssamelojilta. Lisäksi oli hyvä ja turvallinen fiilis, koska melontakaverini tietää ja tuntee minun melontataitoni ja luotan hänen arviointikykyynsä vesillä. Ei muuta kun kamat kasaan ja hermostuneen naurun saattelemana koskelle. Kajakkia vesille kantaessa korviin alkoi kantautua lähimmän Sittarännin kosken kohina. Vältin katsomasta koskea kun kävelimme sen ohi. Vesillä muutaman lossauksen jälkeen olo alkoi hiljalleen rentoutua, vaikka takaraivossa jyskytti vanhat muistot siitä, että voin hetkenä minä hyvänsä olla virran vietävänä ylösalaisin olevassa kajakissa.
Koskimelonta on paljon enemmän kuin kosken alas laskemista. Suurin osa ajasta itseasiassa kavutaan koskea ylöspäin. Aina ei löydy omalle haballe sopivia paikkoja, joista pääsisi melomalla ylävirtaan, joten kajakkia joutuu kantamaan monissa paikoissa.
Keli oli mitä parhain ja hommassa tuli hiki täysissä neopreenivermeissä. Eskimokäännöstä ei ollut tullut tehtyä sitten kevään uimahallitreenien, joten viilennystä toimintaan sai kun kokeeksi teki parit eskimot. Treenailu tuli testattua myös käytännössä, kun virrasta poistuessa onnistuin kiepauttamaan kajakin nurin.
Kotimatkalla kosket laskettua halusin vielä vähän harjoitella eskimoita virtaavassa vedessä ja kaaduin tahallani Sittarännin laskun jälkeen. Jostain syystä eskimo ei kuitenkaan noussut parilla yrittämällä ja kolmannen kohdalla loppui voimat. Hetken mietiskelin, että mitäköhän sitä sitten tekisi kun happikin alkaa loppumaan ja tajusin viimein repäistä aukkopeitteen irtin. Takaisin kajakkiin olikin sitten haastavampi päästä, kun voimat oli aivan loppu. Kokonaisuudesta jäi kuitenkin hyvä fiilis ja voisin syksyn aikana lähteä toistekin koskelle. Karu totuus kuitenkin on, että olen ihan luokattoman huonossa kunnossa ja jos haluan nauttia harrastuksista, niin peruskunnosta huolehtimiselle täytyy alkaa löytyä aikaa.
Pampskatan, Porkkalanniemi
Rauli-myrskyn vuoksi viikonlopun melontaretki Porkkalan suuntaan piti perua. Taannoin kesällä tuli melottua Skorvaniin yli 7 m/s vastatuulessa, mikä oli rankkaa ja hommasta oli loppumatkasta hauskuus kaukana. Johonkin sitä kuitenkin piti päästä vielä telttailemaan, koska myrskytuulesta huolimatta oli luvattu aurinkoista ja lämmintä säätä. Pikaisella aikataululla en onnistunut rekrytoimaan retkiseuraa mukaan, joten päätin uskaltaa lähteä ensimmäistä kertaa yksin ulos yöpymään. Retkipaikka-sivustolta lukaisin erittäin hyvät infot Porkkalanniemen ulkoilualueista ja tuulensuojaisen itärannan telttapaikan toivossa valitsin kohteeksi Pampskatanin. Kauppareissun jälkeen lastasin fillarilaukut pyörän tarakalle ja suuntasin kohti Kirkkonummea.
Kun kerran Porkkalan melontareitille oli luvattu vastatuulta, niin ei se fillaroidessakaan myötäiseksi muuttunut. Kuntopyöräilyn jälkeen saavuin hikisenä vihdoin Porkkalaan. Hiekkatien päässä hyppäsin alas pyörän satulasta ja talutin lastattua pyörää pitkin leveää retkeilypolkua, joka olisi ollut hyvin ajettavissa maastopyörällä. Länsirannalla tuuli suhisi ja aallot löivät rantakallioon. Kalliolla olisi ollut tasaisia telttapaikkoja suuremmallekin joukolle ja nuotiokatos oli kansoitettu retkeilijöillä. Nautiskelin hetken maisemista, mutta lähdin etsimään rauhallisempaa paikka edempää niemestä.
Loppumatkasta oli vähän haastavampaa kalliota ja juurakkoa, mutta hetken taiteillessa pyörän kanssa eteenpäin löysin hyvän telttapaikan itärannalta, joka oli suojaisempi ja seuralaisina oli vain joutsenperhe.
Teltan pystytyksen ja iltapalan jälkeen olin liian väsynyt ihmetelläkseni enemmän Rauli-myrskyn rantakallioon saattelemia tyrskyjä ja tutustuakseni niemeen, joten päätin kömpiä telttaan pötköttämään ja katsomaan josko saisin unenpäästä kiinni. Aaltojen kohinassa ja tuulenpuuskien satunnaisesti ryskyttäessä telttaa ei paljon voinut kuulostella, että mahtaako teltan ulkopuolella hiippailla jotain mörköjä. Suhteellisin rennoin mielin vaivuin katkonaiseen uneen, jota häiritsivät vain ajoittain puutuvat jäsenet ja untuvapussin kuumuus. Jossain vaiheessa yötä heräsin käymään puskassa ja ihastelin hetken ihan mieletömän upeaa tähtitaivasta, jota ei kaupungin valosaaste pilannut.
Aamun aurinko herätti ja teki hetkessä teltasta saunan. Hipsin aamu-uinnille, jonka jälkeen kuivattelin kalliolla tovin nauttien tyyntyneestä säästä. Parin voileivän jälkeen lähdin kiertämään Porkkalanniemen kärkeä toiveissani saada marjoja aamupuuron päälle.
Olin ajatellut, että puolukoita nyt ainakin olisi, mutta minua onnisti heti alkuunsa ja löysin vadelmapensaita vanhan rakennuksen kivijalan viereltä. Olisi siinä ollut muutamia punaherukoitakin, mutta en raaskinut niitä poimia.
Pidemmältä löytyi vielä mustikoita ja puolukoita. Onneksi taskun pohjalta löytyi pieni muovipussi, koska edempää bongasin parit kanttarellit. Marjat sain laittettua pussiin ja kahvimukissa kuljetin sienet takaisin leiriin.
Puuron ja kahvin jälkeen paistoin sienet leivän päälle ja olin varsin tyytyväinen olooni ja elämääni sekä siihen, että olin tajunnut ottaa mukaan oivariinia sienisaaliin toivossa.
Onneksi uskalsin lähteä yksin retkelle ja sain nauttia kauniista elokuun viikonlopusta mahtavissa maisemissa. Pakkailin kamat rauhassa kasaan ja poljin onnellisena kevyin mielin sekä jaloin myötäisessä tuulessa kotiin.
