Pimenevien iltojen vuoksi valoisaa melonta-aika on päivässä vähemmän, joten vesille kiirehdittiin jo aamusta. Kajakkien pakkailut sujuivat sumussa, mutta valmisteluiden aikana pahin sumu ehti jo hälvetä tieltämme. Matkaan päästiin auringon lämmittäessä selkää.
Lauttasaaren sillan jälkeen lounaaseen suunnattuamme sää muuttui radikaalisti. Tummat sadepilvet vyöryivät editsemme, mutta jollain ihan älyttömällä tuurilla rintama meni ohitsemme ja loppumatkan saimme nauttia pääosin aurinkoisesta kelistä. Oli lämpimämpää kuin juhannuksena. Tarkeni meloa kerrastopaidassa ja aurinkorasva ei olisi ollut pahitteeksi. Hymy oli herkässä ja oli aika kiitollinen olo, että oli päässyt tällaisena viikonloppuna vesille.
Kuuden tunnin melonnan jälkeen oli voittajafiilis olla perillä paratiisisaarella. Skorvaniin oli tullut myös joukko muita seuran melojia ruskaa juhlistamaan. Väkeä taisi olla enemmän kuin juhannuksena, koska muutkin olivat seuranneet säätiedotuksia ja lähtivät vielä retkeilemään.
Leirin pystytys, tavaroiden levittäminen ympäri metsää ja iltaruoan valmistus kävivät rutiinilla. Tällä kertaa eväänä oli valmiita retkiruokia, nuudelia, tonnikalaa ja leipää, joten mielikuvitusta ja kummempia kokkaustaitoja ei tarvinnut käyttää. Illan viimeisteli saunominen ja iltanuotiolla grillattiin vielä suklaabanaaneita.
Seuraava aamu valkeni aurinkoisena ja puuron jälkeen siirryttiin vikkelästi pakkauspuuhiin. Yhden yön retkellä ei ollut aikaa loikoilla riippukeinussa ja palautua edellisen päivän melonnasta vaan matkaan oli lähdettävä, ettei pimeä pääsisi loppumatkasta yllättämään.
Kotimatkalla olisimme voineet lyöttäytyä muiden melojien seuraan. Päädyimme kuitenkin melomaan kahdestaan, koska melontatahtimme meni aivan täydellisesti yhteen. Kummankaan ei tarvinnut odotella tai pinnistellä vaan sai meloa omaa luonnollista rytmiään. Kahdestaan meloessa on myös helpompaa sopia tauoista ja reittisuunnitelmatkin voi vetää fiiliksen mukaan.
Vaikka melonta on kivaa, ulkona on kivaa ja liikunta on kivaa, niin jotenkin kotimatkat on silti varsin tympeitä. Toistakymmentä kilometriä saa tuijottaa Helsingin maamerkkejä ja tuntuu, ettei ranta tule yhtään lähemmäksi, vaikka kuinka laittaa melaa toisen eteen. Nyt paluu meni kuitenkin yllättävän kivuttomasti, kun pahimman motivaatiopulan tajusi selättää suklaapatukalla. Matka sujui pienessä sivutuulessa ja mitättömän pienissä aalloissa ilman kummempaa dramatiikkaa. Nähtiin merikotka, haikara ja pari suurta kurkiauraa. Lopussa otettiin vielä hyvä spurtti, niin tututksi tulleista lähivesien maisemista selvittiin joutuisasti.
Kotona olo oli totaalisen väsähtänyt. Lihaksia särki ja kädet oli rakoilla. Lähtisin silti vaikka heti uudelle reissulle, jos se olisi mahdollista.
Kiitos retkiseuralle! Oli huippua!
