Loppumatkan jo tutuiksi tullet kotivesien kapeat ja sameavetiset rännit eivät onnistuneet latistamaan tunnelmaa, kun suuntasimme kohti Turun linnan liepeillä ja Aurajoen suulla olevaa jäätelökioskia. Aivoissa pyöri ajatus kohta saatavasta kofeiinilastista ja kuivapuvun hauduttaman kehon virvoittavasta jäätelöstä, mutta epäonneksemme kiska oli kiinni.
Viimeisenä rastina Saaristonauhan melonnassa oli visiitti Turin linnaan. Koska linnan lähelle ei ole mahdollista rantautua, niin olimme sopineet Suomen retkimelojien nauhavastaavan kanssa, että voimme rantautua Saaristomeren melojien vajalle ja siirtyä sieltä Turun linnalle autolla.
Turun satamasta linnan liepeiltä suuntasimme vajalle ja saimme puskea vastatuuleen viimeiset kilometrit Uittamon kotirantaan. Onneksi melontavajan kioski oli auki ja saatiin lopulta tavaroiden purkamisen jälkeen vielä hörpättyä tuoreet kaffet ja jätskiäkin löytyi. Sitten oli aika siirtyä ihmisten ilmoille ja liikenteen sekaan.
Turun linnan pihalla olimme hieman linnan sulkeutumisen jälkeen. Kohde oli kuitenkin kaikille tuttu, joten turistikierroksen väliin jääminen ei harmittanut. Sen sijaan suuntasimme vielä satamaan retken päätöskahveille ja viimeiselle munkille.
Olihan hieno retki! Suuri kiitos Aleksandralle kyydistä Kotkaan, Mimmulle ja Tanelille kestitsemisestä Suokissa, Mikon kavereille saunan lainasta Hernesaaressa ja buranavarastojen täydentämisestä Santiksessa, Hannalle kyydin järjestämisessä Turussa ja turvahenkilönä olemisesta. Suurin kiitos tietenkin kuuluu retkikumppaneille Vennille ja Mikolle kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Tack och adjö!
Kiitän myös sydämestäni kaikkia viesteillä ilahduttaneita ja retken kulkua blogissa ja instassa seuranneita. On ollut ilo kirjoittaa päiväkirjaa itselleni dementian varalle, mutta erityisesti on iltaisin hieman väsähtäneenä motivoinut tieto, että jossain on joku, joka odottaa päivitystä ja on kiinnostunut retkemme etenemisestä.
Päätän päivitykset Saaristonauhan osalta tähän, mutta saatan vielä lisätä jonkunlaisen yhteenvedon myöhemmin reitistä, varusteista ja retkiruoista. Päivitän Instagramiin tiedon, kun on blogissa jotakin uutta luettavaa.
Tänään Airistolla meloessa joutsenpari lensi editsemme ja jostakin mielen syövereistä, niistä lajittelemattomista tiedostoista, nousi mieleen ala-asteen musiikkitunneilla kovin tutuksi tullut laulu kulkurista ja joutsenesta. Laulun sanat eivät voisi paljon paremmin kuvata sen hetken tunnetta ja kiitollisuutta siitä, että meillä on meri ja saaristo.
Oon kulkuriksi syntynyt mä vainen
Ja paljain jaloin kierrän maailmaa.
Näin kerran unta: joutsen taivahainen
Mun antoi hetken kanssaan taivaltaa.
Näin maat ja metsät, järvet maani armaan,
Sen kaiken sinitaivahalta näin.
Tuuli lauloi laulujaan,
Sadun hohde peitti maan,
Ihanampaa en mä koskaan nähdä saata.
Ja laulun tämän lauloi mulle tuuli:
"On kaikkein kaunein aina oma maa,
Niin moni muuta paremmaksi luuli,
Mut pettymyksen itsellensä saa.
Ei missään taivas sinisemmin loista,
Ei missään hanki hohda kirkkaammin.
Tämä paina sydämees,
Niin on taivas aina sees,
Ja sun taipaleeltas murhe kauas kaikkoo."
Niin päättyi uni, mutta vielä vuotan
Mä kohtaavani kerran joutsenen,
Ja siihen asti unelmiini luotan;
On helppo uneksia ihmisen.
Siks' paljain jaloin onneani etsin,
Ja huolet laulullani haihdutan.
Elämä on ihanaa,
Kun sen oikein oivaltaa
Ja kun lentää siivin valkein niin kuin joutsen.
