Itäisen Suomenlahden kansallispuisto

28.7.-2.8.2020

Keväällä sain mieluisen puhelun, kun konkari retkenvetäjä soitti ja kysyi, että lähtisinkö mukaan ohjaajaksi Itäisen Suomenlahden kansallispuiston retkelle. Harkinta-aikaa ei juurikaan tarvittu ja sain lomankin järjestymään töistä. Kohde osoittautui hurjan mielenkiintoiseksi jo retken suunnitteluvaiheessa, mutta kevään aikana ajatukset olivat kieltämättä enemmän Saaristonauhan järjestelyissä.

Ennen lähtöä en ehtinyt liikoja stressata pakkailuja ja muutenkin oli hyvä fiilis, kun pääsi muutaman melomattoman viikon jälkeen vesille kuuden päivän reissuun. Tiesin entuudestaan kaikki retkelle osallistujat, joten oli myös kova luotto siihen, että tästä tulisi vallan mainio seuramatka.

Kokoonnuimme lähtöaamuna vajalla, pakkasimme kimpsut ja kampsut pakettiautoon sekä kajakit traileriin. Sitten alkoi köröttely kohti itärajaa. 

Ensimmäisenä päivänä meloimme vain muutaman leppoisan kilometrin, sillä suurin osa päivästä meni autoiluun. Leiriydyimme Suuri-Pisin saarelle, jolta löytyi hiekkarantaa sekä kalliota. Maisemat olivat taas kerran kohdillaan ja horisointti näkyvissä. Oli huojentavan rentouttavaa olla takaisin merellä ja työasiat unohtuivat hetkessä.

Opiskeluaikainen ystäväni tuli vielä illalla perheineen veneellä meitä moikkaamaan mökkisaareltaan. Saimme hyödynnettyä mökkiläisten paikallistuntemusta ja pohdimme yhdessä seuraavan päivän sääennusteita ja vaihtoehtoja leirisaarista. Oli erittäin piristävää tavata pitkästä aikaa ystäviä koronakevään eristyksen jälkeen.

Seuraava päivä oli sumuinen, mutta näkyvyyttä oli riittävästi, joten suunnistaminen ei tuottanut ongelmia. Lounastaukoon mennessä satoi jo ihan reippaasti ja naureskeltiin, että ruoka oli parempi syödä nopeasti, ettei termarin sisältö muutu keitoksi. Oli kuitenkin lämmintä, kuivapuku päällä sade ei haitannut ja tunnelma ei lässähtänyt. 

Pieni jännitys oli päällä illaksi luvatun kovenevan tuulen vuoksi ja siksi kiirehdimme suojaiselle leiripaikalle ajoissa. Ulko-Tammion itäreuna antoi hyvän tuulensuojan, mutta telttapaikkojen suhteen ei voinut olla kovin kranttu.

Lähdettiin saarikierrokselle käppäilemään, mikä oli hyvä keino pysyä lämpimänä ja odotella sateen taukoamista ennen telttojen pystytystä. Pienessä lenkissä meni yllättäen kolme tuntia, vaikka emme jokaista saaren kolkkaa ehtineet kiertää.

Seuraavan päivän melonta hieman jännitti, kun tiedossa oli jonkunlaista aallokkoa. Huoleni osoittautui pian turhaksi, kun katselin retkeläisten melovan hyvällä fiiliksellä aaltojen seassa ja ryhmä pysyi nätisti kasassa. Loppupäiväksi tuuli hieman laantui ja Äljyssä pidetyn lounastauon jälkeen saimme meloa pidemmän selän hyvinkin leppoisassa kelissä.

Kilpisaaressa leiriydyttiin upealle paikalle ja torstain kunniaksi oli luvassa hernekeittoa sekä lettuja mansikkahillolla. En ollut aikaisemmin keitellyt purkkihernekeittoa, mutta uskon, että tulevilla retkillä hernaripäivästä saattaa kehittyä klassikko.

Haapasaari oli ollut retken suunnitelmissa tärkeä kohde, koska se olisi ainoa paikka, josta saisimme täydennettyä vettä. Toinen erittäin tärkeä asia oli, että siellä olisi kauppa, josta voisi saada vaikkapa jäätelöä tai munkkikahvit. Haapasaareen pääseminen ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys, vaan koko viikon sääolosuhteet määrittelivät sen, että ehditäänkö saareen ja sieltä pois. Nyt kuitenkin näytti siltä, että Haapasaari olisi saavutettavissa, koska pahimmat tuulet olivat ohi ja tuulen suunta oli muuttunut mantereen puoleiseksi. Valitettavasti netin mukaan näytti siltä, että kauppa ei olisi auki silloin kun olisimme saaressa.

Matkaan lähdettiin luottavaisin mielin edellisen päivän aallokkoharjoituksen jäljiltä. Alkumatkasta aallokko oli hieman edellistä päivää suurempaa, mutta vielä mentiin iloisella ja rennolla otteella ryhmän pysyessä hienosti muodostelmassa. Loppumatkasta aallokko oli jo maltillisempaa ja Haapasaareen rantautui tyytyväinen sakki.

Iloksemme kauppa avasi ryhmällemme ovet ja pääsimme täydentämään herkkuvarastoja. Kyllä oli hymy herkässä, kun saimme jäätelöt kouraan ja paistattelimme päivää kauniilla saarella merisäätä kuunnellen.

Haapasaari: lämpötila +18 astetta, pohjoistuulta 7 m/s, pilvistä ja näkyvyys 31 km. Söimme rannassa vielä pikaisesti lounaan ja lähdimme sitten takaisin kohti Kilpisaarta ja Koivuluotoa.

Oletimme, että tulomatkan aallokko olisi laantumassa iltapäivästä, mutta eteläisemmälle reittivalinnalle osui matalikkoa, joka nostatti aallonkorkeutta. Tunnelma porukassa muuttui ja aikaisemmasta rennosta melonnasta tuli jännittyneempää. Loppureissun aikataulussa oli hieman joustoa ja päätimme, että Koivusaaren sijasta paluu Kilpisaareen saisi riittää päivän melonnaksi ja ehtisimme seuraavana päivänä meloa enemmän paremmassa kelissä. Päätös lyhyemmästä päivämatkasta otettiin retkeläisten keskuudessa innolla vastaan.

Seuraava päivä menikin erittäin suotuisessa kelissä ja melonta oli kepeää lähes tyynessä säässä. Koivuluodon lounastauolla aika meni taas kuin siivillä ja olisi sitä voinut saaren nähtävyyksiin uppoutua pidemmäksikin aikaa. Suurella retkiporukalla tuppaa rantautumiset ja liikkeelle lähdöt aina viemään hieman enemmän aikaa kuin pienemmällä kokoonpanolla, jolloin tuntuu, että päivässä ei ole tarpeeksi tunteja.

Koivusaaresta navigoitiin Ulko-Tammioon lyhyelle maatauolle. Saaren länsipuolelta löytyi täydelliset kalliot kajakkien parkkeeraukseen ja selän oikaisuun. Lämpimälle kalliolle olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa lötköttelemään, mutta vielä oli matkaa illan majoitussaarelle.

Lanskeri kierrettiin paluumatkalla itäpuolelta, josta löytyi hyvä pikkukiviranta teknisen tauon pitämiseen. Paikka olisi myös ollut ihan passeli telttailulle tyynessä kelissä, mutta päivän päätepisteemme oli vielä muutaman kilometrin melontamatkan päässä.

Suur-Lankourin silokallioinen eteläpääty osoittautui upeaksi leiripaikaksi. Saimme viimeiselle illalle aitiopaikan auringonlaskulle ja tasaiset telttapaikat koko porukalle. Loput lettutaikinasta paistettiin ja oli kaikin puolin onnellinen olo. Toki hieman haikea, kun retki oli päättymässä, mutta taidettiin kaikki olla aika tyytyväisiä pärjäämiseemme.

Viimeisenä päivänä melontamatka soljui leppoisasti ja pian oltiinkin jo autoja pakkaamassa. Edessä oli vielä pitkä ajomatka, mutta sekin tuntui kaiken vaivan arvoiselta. Monta kokemusta rikkaampana suunnattiin tyytyväisinä kotimatkalle.

Itäisen Suomenlahden kansallispuisto tarjosi upean avoimen maiseman ja helppoa navigointia harvojen saarten lomassa. Avoimuus puolestaan toi omat haasteensa kelin ja reittivalintojen suhteen. Mielelläni palaan vielä samoille saarille uudemmankin kerran.

Kuvista kiitos retkeläisille, joiden keskuuteen annoin kamerani kiertämään. Karttakuva muokattu Timon kuvasta.

Ruokatermos ja pari reseptiä

Hankin keväällä ruokatermoksen ja aloin etsiä muun muassa sopivaa riisiä termoskäyttöön. Pakkasin eväät termariin ja aamulla töissä lisäsin joukkoon kuuman veden vedenkeittimestä. Parin tunnin päästä lounaalla sain maistella onnistuneita ja välillä vähemmän onnistuneita kokeiluja. Esimerkiksi joistakin risottoriiseistä tuli puuroa ja toisiin jäi vähän liikaakin purutuntumaa. Omaan makuun parhaiten istui Uncle Ben's täysjyväriisi, jossa on 12 min keittoaika.

Pahin vihollinen termarikokeiluille oli Risetin kuivatut keittojuurekset. Ajattelin pääseväni helpolla, jos ostan kaupasta valmiiksi kuivatut kasvikset. Sinnikkäästi söin sipulia, porkkanaa, purjosipulia, palsternakkaa ja persiljaa sisältäneen pussin loppuun. Ehkä se oli se persilja, joka sai kaiken maistumaan aika tympäännyttävältä.

Risetin keittojuuresten jälkeen päädyin ensimmäistä kertaa kuivaamaan itse kasviksia. Kuivatin porkkanaa, parsakaalia, parsaa, fenkolia, inkivääriä ja myös säilykepapuja kiertoilmauunissa. Kaikki kuivui hyvin ja ennallistui käytössä niin, että olisi voinut luulla syövänsä tuoretta ruokaa. Oli ihan juhlaa syödä termarilounasta, jossa oli kunnon annos freesin oloisia ja maukkaita kasviksia. Itse tehdyissä kuivatuissa retkiruoissa olikin parasta se, että kasviksia sai lisättyä ruokiin oman mieltymyksen mukaan. Kaupan valmiissa retkiruokapusseissa on harvoin riittävästi kasviksia ja sitäkin enemmän palmurasvaa sekä lisäaineita.

Kuivattua porkkanaa ja parsaa

Muita hyviä puolia omien retkiruokien sekoittamisessa oli se, että sai itse määrittää annoskoon. Laskin ravintosisällöt kalorilaskurilla ja tsekkasin, että energiaa tuli annoksiin riittämiin omaa arvioitua kulutusta kohden. Valmiit annokset pakkasin minigrip-pusseihin ja annokset veivät huomattavasti vähemmän tilaa kuin kaupan valmiit retkiruokapussit.

Vaivaa ja ajatustyötä joutui omien kuivaruokien kanssa tekemään. Huomattavasti helpompaa olisi ollut tepastella kauppaan ja hakea valmisruoat hyllystä. Nyt kun on muutama resepti testattuna, niin seuraavalle reissulle on taas helpompi lähteä. Veikkaan, että rinkkaretkillä suosin jatkossa itse kuivattuja ruokia, mutta lyhyillä melontareissuilla on toki kannattavampaa kuljettaa tuoreet kasvikset mukanaan.

Linssimuhennos

80 g kuivattuja punaisia linssejä (huuhdeltu ja kuivattu uudelleen)

40 g Härkäpapurouhetta (Verso)

3-4 kpl aurinkokuivattuja tomaatteja (Foodin)

2 rkl tomaattijauhetta (Greenfinn's)

raastettua ja kuivattua inkivääriä

1/2 tl chiliä

1/2 tl savupaprikamaustetta

suolaa

parmesaania lisäsin valmiiseen ruokaan

Sieni-parsa-risotto

60 g täysjyväriisiä (Uncle Ben's)

1/4 nippu kuivattua parsaa

kourallinen kuivattuja sieniä (torvisieniä tai suppilovahveroita)

1 tl kasvisliemijauhetta (Reformi)

parmesaania ja tuoretta basilikaa valmiiseen ruokaan

Kookoscurry

65 g bulgur&linssi -sekoitusta (GoGreen)

30 g sriracha kanaa (Kuivalihakundi)

1/4 dl kookosmaitojauhetta

1 tl red curry mausteseosta (Santa Maria)

kuivattua porkkanaa

kuivattua parsakaalia

Tikkamasala

80 g tikkamasala kaura-ainesta (Myllyn paras)

30 g lemongrass kanaa (Kuivalihakundi)

kuivattua porkkanaa

kuivattua parsakaalia

21. Turun linna, päätepysäkki

Retken viimeinen päivä meni kepoisasti, mistä saa kiittää reipasta myötätuulta Airistolla. Kokonaisuutena loma oli tehnyt tehtävänsä ja oli jo hyvä fiilis palata kotiin. Ei tuntunut siltä, että reissu olisi loppunut kesken vaan se tuli päätepisteeseen juuri silloin, kun oli aikakin.

Loppumatkan jo tutuiksi tullet kotivesien kapeat ja sameavetiset rännit eivät onnistuneet latistamaan tunnelmaa, kun suuntasimme kohti Turun linnan liepeillä ja Aurajoen suulla olevaa jäätelökioskia. Aivoissa pyöri ajatus kohta saatavasta kofeiinilastista ja kuivapuvun hauduttaman kehon virvoittavasta jäätelöstä, mutta epäonneksemme kiska oli kiinni. 

Viimeisenä rastina Saaristonauhan melonnassa oli visiitti Turin linnaan. Koska linnan lähelle ei ole mahdollista rantautua, niin olimme sopineet Suomen retkimelojien nauhavastaavan kanssa, että voimme rantautua Saaristomeren melojien vajalle ja siirtyä sieltä Turun linnalle autolla. 

Turun satamasta linnan liepeiltä suuntasimme vajalle ja saimme puskea vastatuuleen viimeiset kilometrit Uittamon kotirantaan. Onneksi melontavajan kioski oli auki ja saatiin lopulta tavaroiden purkamisen jälkeen vielä hörpättyä tuoreet kaffet ja jätskiäkin löytyi. Sitten oli aika siirtyä ihmisten ilmoille ja liikenteen sekaan.

Turun linnan pihalla olimme hieman linnan sulkeutumisen jälkeen. Kohde oli kuitenkin kaikille tuttu, joten turistikierroksen väliin jääminen ei harmittanut. Sen sijaan suuntasimme vielä satamaan retken päätöskahveille ja viimeiselle munkille.

Olihan hieno retki! Suuri kiitos Aleksandralle kyydistä Kotkaan, Mimmulle ja Tanelille kestitsemisestä Suokissa, Mikon kavereille saunan lainasta Hernesaaressa ja buranavarastojen täydentämisestä Santiksessa, Hannalle kyydin järjestämisessä Turussa ja turvahenkilönä olemisesta. Suurin kiitos tietenkin kuuluu retkikumppaneille Vennille ja Mikolle kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Tack och adjö!

Kiitän myös sydämestäni kaikkia viesteillä ilahduttaneita ja retken kulkua blogissa ja instassa seuranneita. On ollut ilo kirjoittaa päiväkirjaa itselleni dementian varalle, mutta erityisesti on iltaisin hieman väsähtäneenä motivoinut tieto, että jossain on joku, joka odottaa päivitystä ja on kiinnostunut retkemme etenemisestä. 

Päätän päivitykset Saaristonauhan osalta tähän, mutta saatan vielä lisätä jonkunlaisen yhteenvedon myöhemmin reitistä, varusteista ja retkiruoista. Päivitän Instagramiin tiedon, kun on blogissa jotakin uutta luettavaa.

Tänään Airistolla meloessa joutsenpari lensi editsemme ja jostakin mielen syövereistä, niistä lajittelemattomista tiedostoista, nousi mieleen ala-asteen musiikkitunneilla kovin tutuksi tullut laulu kulkurista ja joutsenesta. Laulun sanat eivät voisi paljon paremmin kuvata sen hetken tunnetta ja kiitollisuutta siitä, että meillä on meri ja saaristo.

Oon kulkuriksi syntynyt mä vainen

Ja paljain jaloin kierrän maailmaa.

Näin kerran unta: joutsen taivahainen

Mun antoi hetken kanssaan taivaltaa.

Näin maat ja metsät, järvet maani armaan,

Sen kaiken sinitaivahalta näin.

Tuuli lauloi laulujaan,

Sadun hohde peitti maan,

Ihanampaa en mä koskaan nähdä saata.

Ja laulun tämän lauloi mulle tuuli:

"On kaikkein kaunein aina oma maa,

Niin moni muuta paremmaksi luuli,

Mut pettymyksen itsellensä saa.

Ei missään taivas sinisemmin loista,

Ei missään hanki hohda kirkkaammin.

Tämä paina sydämees,

Niin on taivas aina sees,

Ja sun taipaleeltas murhe kauas kaikkoo."

Niin päättyi uni, mutta vielä vuotan

Mä kohtaavani kerran joutsenen,

Ja siihen asti unelmiini luotan;

On helppo uneksia ihmisen.

Siks' paljain jaloin onneani etsin,

Ja huolet laulullani haihdutan.

Elämä on ihanaa,

Kun sen oikein oivaltaa

Ja kun lentää siivin valkein niin kuin joutsen.

20. Seili

Sääennusteet pettivät taas ja saimme luvatun sateen sijaan purkaa leirin rauhassa kastumatta. Aamu oli kuitenkin reissun ehkä viilein ja jätin aamu-uinnin väliin. 

Päivällä koimme myös retken raskaimman melontaosuuden, kun saimme puskea parin kilometrin aukon ylityksen 8 m/s vastatuulessa. Muutenkin päivä meni enimmäkseen vastatuulessa ja sitä mietti, että meidän retki olisi ollut hyvin erilainen, jos myötätuulien sijaan olisi vedetty koko matka vastaiseen. Todennäköisesti päivämatkat olisivat olleet lyhyempiä ja kroppa väsyneempi. 

Saavutimme Saaristonauhan toiseksi viimeisen käyntikohteen eli Seilin saaren iltapäivällä ja kävimme syömässä myöhäisen lounaan. En ollut aikaisemmin käynyt Seilissä muutoin kuin yömelonnalla, joten kävin myös katsomassa päärakennuksessa olevan näyttelyn. 

Sateisessa säässä jatkoimme Seilistä vielä lyhyen matkaa kohti Turkua. Päivälle kertyi 34 km, joten huomiselle kotimatkalle jäi arviolta 30 km läpsyteltävää varsin vauhdikkaassa myötätuulessa, mikäli ennusteet tällä kertaa pitävät paikkansa. 

Kannatti jäädä vielä kalliolle värjöttelemään blogin kirjoittamisen kanssa telttaan kömpimisen sijaan, niin onnistuin näkemään hylkeen, joka tuli tuhisemaan veden pinnalle. 

19. Houtskari

Eiliset blogin runoilut hoiti Venni ja sain illalla vapaata-aikaa ja luin ensimmäistä kertaa retkellä kirjaa teltassa ennen nukkumaan menoa. Reissukirjaksi valikoitui Tove Janssonin Kesäkirja, jonka tapahtumat sijoittuvat saaristoon. Ensimmäisten sivujen perusteella kirja vaikuttaa erityäin sopivalta melontaretkelle. Helposti voi samaistua siihen, että jää tuijottamaan ruohonkortta ja untuvaa tai huomio kiinnittyy kallion painaumaan. Vaikka tässä retkessä on ollut tarkoituksena eteneminen kartalla tiettyjen kohteiden kautta, on ollut myös hyvin aikaa hengähtää, olla omien ajatustensa kanssa ja katsoa yksityiskohtia maisemassa. 

Tätä kirjoittaessa istun suurella, sileällä kivellä parin metrin päässä rantavedestä, joka loiskuu kivikossa. Aurinko lämmittää, vaikka kello on jo yli yhdeksän illalla. Tuuli on tyyntymässä. Ei malttaisi mennä telttaan. On tunne, että tästä hetkestä täytyy nautiskella ja venyttää aikaa. Sillä kohta on retki päätöksessä ja laineiden rytmikäs liplatus ei enää saattele uneen, eikä aamu-uinti herätä uuteen päivään. Retken rutiinit korvautuvat kotiarjella, jossa vettä tulee hanasta ja jääkaapin avaamalla saa ruokaa. 

Tänään etenimme 40 km Ahvenanmaan vesiltä hyvässä myötäisessä, mutta sateiden saattelemana Turun saaristoon Huotskarin tienoille. Maisema muuttui metsäiseksi, rannat kaislikoksi, vesi sameammaksi ja mökkejä on rannoilla enemmän kuin merikorttiin on merkittynä. Tästä maisemasta on helpompi lähteä kotia kohti kuin ulkosaaristosta. 

18. Ajatusten miljardilaatikolla

Teksti ja kuvat: Venni

Aamulla luikahdimme Vårdön puolelta retken viimeisen suuren selän ylitse Bärön puolelle ennen voimistuvaksi ennustetun tuulen alkua. Pääsimme jälleen ylittämään liki tyynellä tämänkin huonolla säällä mahdottoman paikan. Puolentoista tunnin ylityslegiin osui vielä yksi koko matkan upeimmista luontokokemuksista, kun läheisen louhikkosaaren kätköistä ilmaan nousi ympärillemme uskomattoman suuri määrä ruokkeja tarkastamaan meitä ja aikeitamme.

Bärön rantakallioon oli pystytetty opaskyltti "Glada lax 800m" ja suuntanuoli. Seurasimme ohjeistusta ja löysimme ilmeisesti vanhalle merivartioasemalle pystytetyn vierasvenesataman. Lounasaika lähestyi ja pukeuduimme parhaimpiimme, siirtyen virtapankit ja tyhjät vesipussit tanassa kohti ravintolaa. Paikan henkilökuntaan kuuluva otti meidät ystävällisesti vastaan ja ilmoitti että keittiö aukeaa 15-30 minuutin kuluttua, heti kun hän saa haettua kokin paikalle moottoriveneellä viereiseltä Enklingen saarelta. Söimme tuoretta kalaa ja jälkiruoaksi pöytään kannettiin julmetun suuri pressokannullinen vahvaa kahvia ja mutakakkua. 

Syötyämme kävimme vielä kiipeämässä avoinna olevassa vartiotornissa, jonne pääsi sangen epämiellyttävän ilmavia metalliverkkoportaita pitkin. Täysin palveltuina poistuimme tunnin ajomatkan päähän leiriytymään ajoissa ennen ennustettua saderintamaa. Vaikka matkaa taittui 27 kilometriä, tuntui se normaalia merkittävästi kevyemmältä. 

Kahdeksantoista päivää merellä kellumista takana! Iho on suolan ja liikkeen siloittamaa, säteilyn ruskistamaa ja ihokarvat ovat palaneet läpikuultaviksi. Alushousut ovat kolmatta viikkoa märät yön tunteja lukuun ottamatta, eikä merivesi riitä enää poistamaan kaikkea huokosiin kertynyttä tauhkaa. Mukanamme kulkee lukuisa joukko ruokamme, tai meidän, hajun houkuttelemia eliöitä. Hämähäkit kutovat toistuvasti verkkojaan varusteisiin silmän välttäessä ja kutittelevat päänahkaa lippisten alta. Mauriaiset, keltiäiset ja kekomuurahaiset rynnäköivät pienimmästäkin hyttysverkon vetoketjun raosta tai housun lahkeesta ristiretkilleen ja vilistävät polvitaipeissa keskellä aavaa. Siira yrittää sisustaa kotia melontaliivin taskuun. Kuollutta ja elävää levää, vesikasvien riekaleita ja merirokon sirpaleita tarrautuu kiinni ihoon, kuivuttuaan rapisee kengissä, paidanhihoissa ja pakkausluukkujen kauluksissa. Teltan lattialla ajelehtii eriväristä jäkälää, untuvahöytyjä, Hangon hiekkaa ja neulasia ehkä jostain Emäsalon takaa.

Tänne lähtiessä ajattelin, että retken edetessä fyysinen suoritus helpottuu ja pystyy keskittymään päänsisäiseen osaan. Se on osoittautunut todeksi. Mitä nyt keski-ikäistyviin kehoihimme kotia tekevä krooninen kolotus toisinaan muistuttelee, että täällä ollaan ja jäädään olemaan.

Kollektiivinen tajunnanvirtamme on sakeaa ja sattumanvaraista. Kolme kallonsisäistä kvanttitietokonetta satunnaisgeneroi alikäytöllä olevaan työmuistiin ylipäätään jotain ärsykettä, ettemme vaipuisi täysin katatoniseen tilaan ja kehomme käynnistäisi täysimittaista ohjelmoitua solukuolemaa. Kun kaikki ärsykeperustaiset ajatusketjut on kaluttu loppuun, aloittaa alitajunta pölyisten muistin alikansioiden läpikäynnin. Juuri niiden, jotka on tarkoitus käydä läpi "sitten kun on aikaa", kuin opiskeluaikaiset luentomuistiinpanot, jotka seilaavat muutto toisensa jälkeen mukana. 

"Nuoruus/Ilosaarirock/julkaisukelpoiset", "Televisio-ohjelmat/kotimainen komedia/vintiöt/hundkarusellen". Paljonko on viisi potenssiin nolla? Miten jatkuu Kirkan Hetki lyö kertosäkeen jälkeen? Muumioiden kuvaamisen eettiset ulottuvuudet? Tunti toisensa jälkeen, silkkaa kovalevyn eheytystä. Uskonto, politiikka ja muut kevyet aiheet ehtyivät jo hyvissä ajoin ennen Helsinkiä.

Aivojen muistikapasiteetti on tunnetusti loputon, mutta silti on haastavaa yrittää palauttaa mieleen missä olimme eilen tai tänään aamulla, vai olimmeko kuitenkin jossain muualla. Ärsykeherkistetyt sosiaaliset aivomme ovat täällä jonkinasteisessa vikasietotilassa ja se tavallinen lineaarinen arkimuisti on reikäinen kuin Mikon aukkopeitto.

Aika tunnetusti kaareutuu havainnoitsijastaan riippuen. Rutiininomaiset päivät toistuvat, eikä arkisiin asioihin kiinnitä huomiota: aika ei siis meille enää kulu normaalisti. Meloessa autopilotti hoitaa teknisen puolen, samalla kun mentaalipainovoima pingottaa aikaa niin, että melontapäivän sisään mahtuu silmien eteen projisoituna läpieletty ihmiselämä. (Tai mahdollisesti huomioita erikokoisten vesikuplien muodostumisen perusedellytyksistä ja kuollut kolmipiikki.) Koskaan ei voi tietää mitä tämä kahden rasvakilon hedelmäpeli helistää työstettäväksi.

Meri velloo ympärillä, on ollut enimmäkseen hiljaa. Toisinaan se nostaa yllättävät mainingit, jolloin tasapainoelin ei pysy tehtäviensä tasalla ja maailman meille vakiintuneet ulottuvuudet hämärtyvät hetkellisesti. Huimaa eikä kiintopisteestä saa kiinni. Sumun noustessa tilan tuntu katoaa ja muuttuu ohueksi, liki kaksiulotteiseksi, ja aika selvästi nopeutuu, kun sitä havainnoivat proteiinilaskostumakimpaleet soutavat ympyrää vesihöyrypilvessä vesipallon pinnalla, joka taas kiitää neljässä ulottuvuudessa kohti toisia mahdollisesti vastaavanlaisia kosteita kivenmurikoita. Liikumme syvillä vesillä.

Mitättömät asiat lukittautuvat hermokudoksen sisään muistoiksi, jotka pysyvät tai sitten eivät. Varastoon siirrettyjä kostuneita ja koppuraisia merikortteja kuivapussin suulta katsoessa kylmää. Noin paljon on jo takana, kaikki rakkaan saariston hästöt, sandskärit, harut ja pienet klobbarnat! Vain nämä muutamat ehkä enää edessä. Kuin kokisi ensimmäisen 50-vuotispäivänsä koittavan.

Merikortteja on vielä jäljellä, ja vaikka niiden määrä auttamatta väheneekin, tieto siitä että jokaiseen meripeninmilliin mahtuu salaperäinen ruokki, kolmipiikin napannut onnesta soikeana kiljuva tiira tai jokin liehakoiva kangasajuruohon kukka, on tehnyt kaikesta vaivannäöstä oikeutetun.

17. Bomarsundin linnoitus

Harmaa ja tuulinen aamu oli jotakin toista,  mihin ollaan tällä reissulla totuttu. Säät ovat suorastaan hemmotelleet meitä ja ollaan päästy nauttimaan matkanteosta myötätuuleen siivittämänä. 

Nyt oli kuitenkin luvassa sadepäivä, mutta onneksi illaksi lupailtiin selkenevää. Tieto sateen hetkellisyydestä piti yllä hyvää fiilistä. Sade ei meloessa haittaa, mutta leiriytyminen on mukavampaa kuivalla kelillä. 

Saaristonauhan toisena Ahvenanmaan rastina oli Bomarsundin linnoitus tai paremminkin se, mitä siitä oli enää jäljellä. 

Linnoituksen vartija tai oikeastaan omaa pesäänsä puolustanut tiira hyökkäsi kimppuuni ja sain pari kolme nokan iskua päähäni. Tästä edes otan tiirojen varoitukset tosissani. 

Matka jatkui ja alkoi sataa ihan huolella. Pian tehtiinkin päätös siirtyä pois vesiltä, kun ukkonen alkoi lähestyä. 

Onneksi ukkosrintama pyyhki nopeasti ohitsemme ja pääsimme jatkamaan matkaa Vårdön kaupalle. Rantauduimme rakenteilla olevaan vierasvenesatamaan ja kävelimme kaupalle parin kilometrin matkan. Nyt on kajakissa taas tuoretta leipää, maapähkinävoita, kasviksia, sipsejä, keksejä ja suklaata. 

Kauppareissun jälkeen melottiin vielä muutama tunti ja saatiin vielä pieni vesisade niskaan. Päivän saldoksi saatiin 30 melontakilometriä. 

Iltaruoaksi herkuteltiin kylmäsavulohella, sillillä ja uusilla perunoilla. Illasta tuli vielä tyyni ja aurinko porotti niin, että saatiin kaikki päivällä kastuneet varusteet kuiviksi. Lopulta täytyi vielä käydä pulahtamassa iltauinnilla juuri ennen unille siirtymistä, että sai helpotusta tukalan kuumaan oloon.