Kansallispuistot: Repovesi

On hienoa, että kansallispuistot ovat ruuhkaisia erityisesti viikonloppuisin ja luonnossa liikkuvia piisaa, mutta tykkään mielummiin retkeillä omassa rauhasta kuin kulkea jonossa. Sattuikin mukavasti, että ystävälläni oli pitämättömiä kesälomia jemmassa ja itselläni puolestaan syyslomaa, joten pääsimme lyhyelle vaellukselle viikkolla. Retkikohteeksi valikoitui Repoveden kansallispuisto, koska tällä kertaa käytössä oli auto. Repovesi sijaitsee Kouvolan tietämillä ja matkaa kertyy Helsingistä kohtuulliset 150 km.

Lapinsalmen lähtöpaikalle löydettiin pienten navigaattorisekoilujen jälkeen ja yllätykseksi parkkipaikka oli syyslomien aikaan jopa maanantaina täynnä autoja. Muut ulkoilijat olivat varustautuneet kevyemmillä kantamuksilla, joten päättelimme, että telttapaikoista ei kuitenkaan illemmalla olisi puutetta. Parkkipaikalta lähdettäessä lähimmät nuotiopaikat olivat lapsiperheiden kansoittamia ja riippusillalla oli ruuhkaa. Mitä kauemmas parkkipaikka jäi, sitä vähemmän muita retkeilijöitä enää näkyi.

Minulla ei ole juurikaan kokemusta rinkan kanssa vaeltamisesta, joten jännitti, että miten jalat jaksavat vaelluskengissä ja kuinka rinkan paino rasittaa selkää sekä hartioita. Oli myös vaikea arvioida, että kuinka paljon päivässä jaksaa kantamusten kanssa kävellä vaihtelevassa maastossa. Sen olin jo oppinut, että jos luvassa on upeita maisemia, niin usein se tarkoittaa, että matkalla on paljon korkeuseroja eli hengästymiseltä ei voi välttyä. Repovesi ei ollut tässä asiassa poikkeus.

Kuva: E. Rantanen

Kuva: E. Rantanen

Yleisesti polut olivat leveitä, helppokulkuisia ja hyvin merkattuja. Nuotiopaikkoja oli muutaman kilometrin välein ja ne olivat hyvin varusteltuja. Huussit ja puuvajat kuuluivat kalustukseen. Osalla taukopaikoista oli laavut ja kaivot. Juomaveden keittämiseltä säästyttiin, kun suunniteltiin reitit niin, että matkalle osui sellaisia kaivoja, joiden vesi oli juomakelpoista. Metsähallituksen ylläpitämästä luontoo.fi -sivustosta sai ennakkoon hyvin tietoa retkikohteesta.

Tyytyväiset retkeilijät pääsivät perille Olhavan tulipaikalle ja ruoka maistui. Ennakolta arvelimme, että vilpoinen keli ei innosta sen suurempiin kokkaushommiin, tiskaamisesta puhumattakaan, joten testasimme markettien hyllyihin ilmestyneitä Blå band:n retkiruokia. Pussiin lisätään kiehuva vesi, paketti suljetaan, annetaan ruoan hautua ja koko komeus nautitaan suoraan pussista. Helppoa, nopeaa, maituvaa, kallista ja ei niin kovin ekologista. Hyvä, että valmiille retkiruoille on tullut kilpailua ja toivotaan, että hinnat lähtevät laskuun.

Leiri oli pystyssä ja saimme olla omassa rauhassa nuotiolla illan hämärtyessä. Puuhailun tauottua, kaikesta merinovillasta huolimatta, alkoi kylmä hiipiä vaatekerrosten alle. Varpaat ja sormet olivat jäässä ja hytisytti. Nuotio oli kaukana sitä ympäröivistä penkeistä ja tulipesä oli sen verran korkealla, etteivät jalat saaneet lämpöä osakseen. Seisoimme notskin ympärillä ja koetimme pitää tunnelmaa yllä, vaikka molempia pelotti, että kuinka kylmää teltassa tulisi yöllä olemaan. Lopulta luovutimme nuotiolla notkumisen ja kömmimme makuupusseihin. Hiljalleen verenkierto palasi varpaisiin ja oli hieman luottavaisempi olo siitä, että ei jäätyisi yön aikana hengiltä.

Yö meni hieman pyöriessä ja aamun sarastaessa oli helpottunut olo, että sai jo nousta ylös. Makuupussissa olisi kuitenkin ollut tässä vaiheessa lämpimämpi kuin ulkosalla. Aamupalan laiton ja syömisen ajaksi ei olisi halunnut luopua hanskoista ja varpaatkin alkoivat jäätyä uudelleen. Piti siis päästä liikkeelle. Ripsustettiin päälliteltta kuivumaan, jätettiin rinkat matkasta ja kavuttiin Olhavan kalliojyrkänteille, jotka kohoavat 50 m korkeuteen järven pinnasta. Pystysuora kallioseinämä on kiipeilijöiden suosiossa, mutta onneksi hienoja maisemia ihailemaan pääsee myös polkuja pitkin.

Kuva: E. Rantanen

Palattuamme leiriin söimme kevyen nuudelilounaan ja pohdimme jatkosuunnitelmia. Kylmä yö ja jatkuva paleleminen laittoi miettimään, että jospa lähtisimmekin jo takaisin autolle. Reippailu ilman rinkkoja oli kuitenkin lämmittänyt ja olimme myös huomanneet, että leiripaikkamme  oli muuta ympäristöä kylmempi. Massiivinen kallio ja järvi tuntuivat muodostavat hyytävän mikroilmaston. Päätimme siis jatkaa retkeä vielä yhden yön verran ja toivoa, että seuraava leiriytymispaikka olisi lämpimämpi.

Kuva: E. Rantanen

Suuntasimme kuitenkin jo lähemmäs autoa, että olisi vielä mahdollisuus lähteä sivistyksen pariin. Maltillisen 4 km kävelyn jälkeen päädyimme Kuutinkanavalle, jossa oli kotamainen keittokatos. Tulipesän vieressä oli suuria pölkkyjä istumista varten, joten nuotion lähelle pääsi lämmittelemään. Muutenkin lämpö pysyi hyvin kodassa, joten enää ei tarvinnut palella. Oli hyvä päätös jäädä vielä yhdeksi yöksi. Myöskin teltassa tarkeni edellistä yötä paremmin ja välillä jopa mietti, että olisiko jaksanut vähentää vaatteita kun tuntui, että tuli liian kuuma.

Aamulla ei tarvinut tehdä edes tulia vaan ulkona tarkeni hyvin puuhastella. Takaisin autolle lähdettiin kevyin mielein ja masut täynnä mehukeitolla tuunattua puuroa. Tuntui, että rinkan kantamiseen oli jo hieman tottunut ja välillä sen olemassaolon miltei unohti. Kierrettiin 6 km lenkki ja loppumatkasta pidettiin lounastauko.

Kuva: E. Rantanen

Kuva: E. Rantanen

Viimeinen koitos oli Ketun lossi, jolla hilattiin itsemme vastarannalle vaijerista kiskomalla. Elämys sekin. Paikoitusalueen kyltin näkeminen nostatti hymyn huulille. Ensimmäisen yön kylmyys ei ollut kiva kokemus, eikä se olisi kannustanut retkeilyyn viileämmillä keleillä. Olen tyytyväinen, että päätettiin jäädä toiseksi yöksi ja onnistunut loppureissu jätti hyvän sekä toiveikkaan fiiliksen siitä, että syksylläkin voi retkeillä. Ehkä kuitenkin seuraavaksi kerraksi miettisin esimerkiksi varaustuvan vuokraamista.

Tämän retken vajaalla 20 kilometrillä ei voi kehuskella, mutta tärkeämpää on se, että tuli lähdettyä. Ihmeteltiin sammalten ja jäkälien kauneutta. Syötiin puolukoita. Puhuttiin ihmissuhteista ja evoluutiosta. Bongattiin närhiä, käpytikkoja, korppeja ja tilhiä. Nähtiin korkealta pitkälle.

Ruskaretki: Skorvan, Kirkkonummi

Olen vieläkin aivan tohkeissani viikonlopun ruskaretkestä. Aluksi piti lähteä vain Mäntysaareen pikaiselle saunareissulle, mutta sitten sainkin seuraa pidemmälle yön yli reissulle. Taas vähän jännitti lähteä matkaan, kun melontakilometrejä ei ole kesältä kertynyt, mutta kun selvisin edellisestäkin Skorvanin reissusta, niin olin hieman luottavaisemmin mielin lähtemässä vesille. Suuntana oli siis tälläkin kertaa melontaseuran vuokrasaari Skorvan, joka sijaitsee 28 km melontamatkan päässä Helsingistä Porkkalan suuntaan.

Pimenevien iltojen vuoksi valoisaa melonta-aika on päivässä vähemmän, joten vesille kiirehdittiin jo aamusta. Kajakkien pakkailut sujuivat sumussa, mutta valmisteluiden aikana pahin sumu ehti jo hälvetä tieltämme. Matkaan päästiin auringon lämmittäessä selkää.

Lauttasaaren sillan jälkeen lounaaseen suunnattuamme sää muuttui radikaalisti. Tummat sadepilvet vyöryivät editsemme, mutta jollain ihan älyttömällä tuurilla rintama meni ohitsemme ja loppumatkan saimme nauttia pääosin aurinkoisesta kelistä. Oli lämpimämpää kuin juhannuksena. Tarkeni meloa kerrastopaidassa ja aurinkorasva ei olisi ollut pahitteeksi. Hymy oli herkässä ja oli aika kiitollinen olo, että oli päässyt tällaisena viikonloppuna vesille.

Kuuden tunnin melonnan jälkeen oli voittajafiilis olla perillä paratiisisaarella. Skorvaniin oli tullut myös joukko muita seuran melojia ruskaa juhlistamaan. Väkeä taisi olla enemmän kuin juhannuksena, koska muutkin olivat seuranneet säätiedotuksia ja lähtivät vielä retkeilemään.

Leirin pystytys, tavaroiden levittäminen ympäri metsää ja iltaruoan valmistus kävivät rutiinilla. Tällä kertaa eväänä oli valmiita retkiruokia, nuudelia, tonnikalaa ja leipää, joten mielikuvitusta ja kummempia kokkaustaitoja ei tarvinnut käyttää. Illan viimeisteli saunominen ja iltanuotiolla grillattiin vielä suklaabanaaneita.

Seuraava aamu valkeni aurinkoisena ja puuron jälkeen siirryttiin vikkelästi pakkauspuuhiin. Yhden yön retkellä ei ollut aikaa loikoilla riippukeinussa ja palautua edellisen päivän melonnasta vaan matkaan oli lähdettävä, ettei pimeä pääsisi loppumatkasta yllättämään.

Kotimatkalla olisimme voineet lyöttäytyä muiden melojien seuraan. Päädyimme kuitenkin melomaan kahdestaan, koska melontatahtimme meni aivan täydellisesti yhteen. Kummankaan ei tarvinnut odotella tai pinnistellä vaan sai meloa omaa luonnollista rytmiään. Kahdestaan meloessa on myös helpompaa sopia tauoista ja reittisuunnitelmatkin voi vetää fiiliksen mukaan.

Vaikka melonta on kivaa, ulkona on kivaa ja liikunta on kivaa, niin jotenkin kotimatkat on silti varsin tympeitä. Toistakymmentä kilometriä saa tuijottaa Helsingin maamerkkejä ja tuntuu, ettei ranta tule yhtään lähemmäksi, vaikka kuinka laittaa melaa toisen eteen. Nyt paluu meni kuitenkin yllättävän kivuttomasti, kun pahimman motivaatiopulan tajusi selättää suklaapatukalla. Matka sujui pienessä sivutuulessa ja mitättömän pienissä aalloissa ilman kummempaa dramatiikkaa. Nähtiin merikotka, haikara ja pari suurta kurkiauraa. Lopussa otettiin vielä hyvä spurtti, niin tututksi tulleista lähivesien maisemista selvittiin joutuisasti.

Kotona olo oli totaalisen väsähtänyt. Lihaksia särki ja kädet oli rakoilla. Lähtisin silti vaikka heti uudelle reissulle, jos se olisi mahdollista.

Kiitos retkiseuralle! Oli huippua!

Melonta on vakavaa puuhaa

Koska vedet ovat vielä lämpimiä, niin pidettiin muutaman melojan kanssa leikkipäivä. Tarkoituksena oli koetella tasapainoa erilaisin tempuin eli lätsähtää mereen mahdollisimman näyttävästi. Seuran SUP-laudat ja muoviset kajakit toimivat ponnistusalustoina, joilta päädyttiin uimasilleen lukemattomia kertoja. Pelleily oli yllättävän raskasta, kun piti nauraa paljon ja kavuta yhä uudelleen kajakkiin. Missään vaiheessa ei onneksi tullut kylmä, kun oli neopreeniä päällä.

Kuva: Satu Tala 

SUP-laudalla hurjin temppuni oli kuperkeikka. Muutamat yritykset päätyivät veteen, mutta pari onnistunuttakin mahtui mukaan. Oli kovin yllättävää, että päälläseisonta ei onnistunut laudalla, kun en osaa sitä tasaisellakaan maalla.

Melonta kahdestaan yhden hengen kajakilla oli huteraa puuhaa eli uimatta ei tästäkään kokeilussa selvitty.

Neljä melojaa yhden kajakin päällä puolestaan sai aikaan sukellusveneen. Kajakki hörppäsi, mutta oli vielä melottavissa. Cafe Regatan asiakkaat katselivat ihmeissään meidän touhuja, mutta eivät sentään hälyttäneet paikalle meripelastusta.

Jokaisen melontakurssin soisi alkavan moisella läträyspäivällä. Kun vesi tulee tutuksi, niin ei enää tarvitse jännittää, että mitä käy jos kaatuu kajakilla. Leikin varjolla saatiin hyvää pelastautumisharjoittelua eli treeniä siitä, että miten kajakkiin pääsee uintireissun jälkeen takaisin. Ja tietysti leikkimistä voi suositella myös sen takia, että se on ihan mahdottoman h-a-u-s-k-a-a!

Lähiretkeilyä: Halkolampi, Espoo

Kaitalammen valloituksesta innostuneena lähdimme samoille seuduille Espoon Luukkiin telttailemaan yhdeksi yöksi kaverini kanssa. Päätimme antaa kasvisnyyteille uuden mahdollisuuden, sillä edellisenä kertana onnistuimme osittain polttamaan kasvikset. Ruoka- ja reittisuunnitelmien ollessa jo tuttuja, oli helppo lähteä matkaan.

Halkolammella laitoimme ensin teltan pystyyn ja lähdimme tutustumaan alueen mustikka- ja sieniapajiin. Metsässä tuli samalla testattua, että iPhonen kompassilla voi heittää vesilintua. Itä oli milloin missäkin. Seuraavalla kerralla pakkaan mukaan tavallisen kompassin. Eksymisen vaaraa alueella, jossa on paljon ulkoilureittejä, opastetauluja ja autotietkin menevät vieressä, ei sinällään ole, mutta kompassin käyttöä on mukava treenata.

Mustikoita löytyi niin paljon, että pahaa teki jättää herkut metsään. Ämpäriä ei ollut mukana ja trangian kattila täyttyi nopeasti. Täytynee tehdä päiväretki fillarilla mustikkamättäille. Sieniä sen sijaan ei löytynyt kuin kourallinen. Hieman kanttarellejä, jokunen vaaleaorakas ja lampaankääpää. Kanttarellit ja orakkaat paistettiin iltapalaksi, mutta lampaankäävät vein kotiin tarkempaa lajimääritystä varten. Eviran neuvojen mukaan keittelin palan kääpää ja sienisaalis osoittautui typäskääväksi eli biopussin täytteeksi.

Jos ei ole varma, onko sienikopassa lampaan- vai typäskääpä, voi keittää pienen palan sientä: lampaankäävän malto kellastuu, lajitoverin ei. Lähde: Evira

Saimme vallattua keittokatoksen, mutta iltapalan valmistamisessa oli omat haasteensa. Keittokatoksen puut olivat tuoreita ja huonosti palavilla puilla oli vaikeaa ylläpitää tarvittavaa lämpöä nuotiossa. Kasvisnyytit eivät tällä kertaa siis kärähtäneet, vaan hautuivat muodikkaan hitaasti. Letut puolestaan jäivät raaoiksi tai tarttuivat pannuun kiinni. Syytämme surkeasta lettuonnesta lainassa ollutta kelvotonta paistinpannua ja kituvaa nuotiota.

Ihan täydellistä luonnonrauhaa ei Halkolammelta löytynyt. Keittokatoksilla oli ruuhkaa, mutta ei yhtä paljon kuin Kaitalammen puolella. Vieressä kulkeva Vihdintie takasin jatkuvan autojen huminan ja lentokoneiden jyly oli ajoittain huomattavaa. Olimme kuitenkin ainoat telttailijat alueella.

Aamulla lähteissämme bongasimme oudon kieltomerkin keittokatoksen nurkilta.

Vaikka kaikki ei mennyt tällä kertaa aivan putkeen, niin silti kotoa poistuminen kannatti. Onneksi reissuseura on myös huumorintajuista ja osaamme nauraa sähläämisellemme. En kyllä tiedä, että päästäisinkö meitä kahdestaan mihinkään suuremmille erämaille.

Kotona tuli vielä testattua rinkan vedenpitävyys. Epäonnen lettutaikinan jämät olivat lauenneet rinkan sivutaskuun säilytysastian korkin auetessa. Rinkka pääsi suihkuun.

Melontakauden avaus: Porkkala, Skorvan

Koska Jäämeren pyöräreissu ja siihen valmistautuminen täyttivät kalenterin alkukesästä, en ole ehtinyt juurikaan vesille. Onneksi melontakautta on vielä hyvin jäljellä, joten ehkä tässä pääsee vielä meloamaan ihan riittämiin. 

Jännitti lähteä pidemmälle melonnalle ilman, että oli kesän aikana melonut muutamaa kilometriä enempää. Kestäisikö kroppa? Kuuden tunnin istuminen kajakissa vetää alaselän ja takareidet koville. Hankaumia ja rakkojakin voi tulla käsiin, kun iho ei ole tottunut ja kovettunut. Polte päästä vesille ja Skorvanin paratiisisaarelle oli kuitenkin sen verran suuri, ja kun retkiseuraakin oli tarjolla, niin ei reissusta voinut kieltäytyä. 

Lähdimme perjantaina iltapäivällä Töölöstä kohti Porkkalaa ja melontaseuran vuokrasaarta Skorvania. Matkaa kertyi hieman vajaa 30 km ja aikaa kului kuusi tuntia yhden pysähdyksen taktiikalla. Mennessä vastatuuli hidasti matkaa, mutta aallokko oli maltillinen, joten ei tarvinut turvautua kiertämään suojaisempaa reittiä Suvisaariston läpi. 

Perillä oltiin illan jo hämärtyessä, mutta ehdittiin vielä pystyttää leiri ennen auringon laskua. Saunominen puolestaan tapahtui jo myrskylyhdyn valossa ja pussipastan keittämistä avitti otsalamppu.

Lauantaina aurinko hätyytteli hereille lämmittämällä telttaa. Aamupuuroa keitellessä alkoi tulla jo ihan tosissaan kuuma ja piti laittaa aurinkorasvaa, koska mitään pohjaväriä iho ei ole tämän kesän aikana ehtinyt vielä saada. Aamupalan jälkeen vuorossa oli rankkaa lötköttelyä riippumatossa. Ai että kun mä välillä inhoan mun elämää! 

Osa saarella olleista melojista lähti päivälenkille lähivesille. Päädyin itse pitämään saaripäivän, koska halusin lepuuttaa kroppaa ja säästellä voimia kotimatkalle. Oli aika kankea ja väsynyt olo melonnan jälkeen, mutta mitään suurempia kremppoja ei ollut havaittavissa. Riippumatossa loikoilun välissä kierrettiin saarta, syötiin lounasta ja kerättiin mustikoita. 

Illemmalla saunottiin ja uitiin. Hämärän jo laskeutuessa kokoonnuttiin nuotiolle. Melontakaveri taikoi keräämistämme mustikoista makoisaa mustikkahyvettä. Kaurahiutaleet, sokeri ja voi paahdettiin kevyesti ja nautittiin mustikoiden sekä vaniljakastikkeen kera. Kevyttä paahtamista pitänee vielä harjoitella, mutta muuten jälkkäri oli herkullinen ja toimiva retkieväs.

Mustikoita jäi vielä yllin kyllin seuraavan aamun puuroa maustamaan. Aamupalan jälkeen koitti retken ankein osuus eli tavaroiden pakkaaminen. Viikonloppu meni nopeasti ja oli vähän haikea mieli telttaa purkaessa. Kajakin pakkaaminen oli kuitenkin helpompaa kuin lähtiessa, koska viikonlopun ruoat oli syöty ja vedet juotu, joten tavarat mahtuivat heittämällä kajakkiin.

Kotimatka sujui joutuisasti osittain sivutuulessa meloessa. Valitsimme niin sanotun ulkoreitin, koska vastatuuli ei ollut kiusana, emmekä tarvinneet saarten suojaa. Välillä oli ihan mukavan kokoista maininkia, joka huolehti siitä, että kotona nukkumaan mennessä keinutti, kun sulki silmät. 

Pidimme lyhyehkön tauon Knapperskärin retkeilysaarella, joka oli täynnä veneilijöitä nauttimassa aurinkoisesta viikonlopusta. Espoon edustan retkeilysaaret ovat mainioita paikkoja, joista löytyy myös omaa rauhaa, jos ei ole liian kranttu telttapaikan suhteen eikä kaipaa keittokatosta. Pikainen evästauko Knapperskärissä oli kuitenkin hyvä muistutus siitä, miksi Skorvan on niin mahtava paikka: saarella on vain melojia. On hauska huomata, miten harrastus nivoo erilaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä yhteen. 

Loppumatkalle saimme mukavan myötätuulen taakse ja matka sujui joutuen. Kotilaiturissa retki viimeisteltiin tilaamalla pizzat ja saunomalla. Kylläisenä oli kivempi mennä kotiin purkamaan  ja kuivattelemaan varusteita. Telttaa en vielä sullo vaatehuoneen perälle talvisäilöön, vaan elän toivossa, että sen saisi pian uudelleen pakata kajakin kyytiin.