On hienoa, että kansallispuistot ovat ruuhkaisia erityisesti viikonloppuisin ja luonnossa liikkuvia piisaa, mutta tykkään mielummiin retkeillä omassa rauhasta kuin kulkea jonossa. Sattuikin mukavasti, että ystävälläni oli pitämättömiä kesälomia jemmassa ja itselläni puolestaan syyslomaa, joten pääsimme lyhyelle vaellukselle viikkolla. Retkikohteeksi valikoitui Repoveden kansallispuisto, koska tällä kertaa käytössä oli auto. Repovesi sijaitsee Kouvolan tietämillä ja matkaa kertyy Helsingistä kohtuulliset 150 km.
Lapinsalmen lähtöpaikalle löydettiin pienten navigaattorisekoilujen jälkeen ja yllätykseksi parkkipaikka oli syyslomien aikaan jopa maanantaina täynnä autoja. Muut ulkoilijat olivat varustautuneet kevyemmillä kantamuksilla, joten päättelimme, että telttapaikoista ei kuitenkaan illemmalla olisi puutetta. Parkkipaikalta lähdettäessä lähimmät nuotiopaikat olivat lapsiperheiden kansoittamia ja riippusillalla oli ruuhkaa. Mitä kauemmas parkkipaikka jäi, sitä vähemmän muita retkeilijöitä enää näkyi.
Minulla ei ole juurikaan kokemusta rinkan kanssa vaeltamisesta, joten jännitti, että miten jalat jaksavat vaelluskengissä ja kuinka rinkan paino rasittaa selkää sekä hartioita. Oli myös vaikea arvioida, että kuinka paljon päivässä jaksaa kantamusten kanssa kävellä vaihtelevassa maastossa. Sen olin jo oppinut, että jos luvassa on upeita maisemia, niin usein se tarkoittaa, että matkalla on paljon korkeuseroja eli hengästymiseltä ei voi välttyä. Repovesi ei ollut tässä asiassa poikkeus.
Kuva: E. Rantanen
Kuva: E. Rantanen
Yleisesti polut olivat leveitä, helppokulkuisia ja hyvin merkattuja. Nuotiopaikkoja oli muutaman kilometrin välein ja ne olivat hyvin varusteltuja. Huussit ja puuvajat kuuluivat kalustukseen. Osalla taukopaikoista oli laavut ja kaivot. Juomaveden keittämiseltä säästyttiin, kun suunniteltiin reitit niin, että matkalle osui sellaisia kaivoja, joiden vesi oli juomakelpoista. Metsähallituksen ylläpitämästä luontoo.fi -sivustosta sai ennakkoon hyvin tietoa retkikohteesta.
Tyytyväiset retkeilijät pääsivät perille Olhavan tulipaikalle ja ruoka maistui. Ennakolta arvelimme, että vilpoinen keli ei innosta sen suurempiin kokkaushommiin, tiskaamisesta puhumattakaan, joten testasimme markettien hyllyihin ilmestyneitä Blå band:n retkiruokia. Pussiin lisätään kiehuva vesi, paketti suljetaan, annetaan ruoan hautua ja koko komeus nautitaan suoraan pussista. Helppoa, nopeaa, maituvaa, kallista ja ei niin kovin ekologista. Hyvä, että valmiille retkiruoille on tullut kilpailua ja toivotaan, että hinnat lähtevät laskuun.
Leiri oli pystyssä ja saimme olla omassa rauhassa nuotiolla illan hämärtyessä. Puuhailun tauottua, kaikesta merinovillasta huolimatta, alkoi kylmä hiipiä vaatekerrosten alle. Varpaat ja sormet olivat jäässä ja hytisytti. Nuotio oli kaukana sitä ympäröivistä penkeistä ja tulipesä oli sen verran korkealla, etteivät jalat saaneet lämpöä osakseen. Seisoimme notskin ympärillä ja koetimme pitää tunnelmaa yllä, vaikka molempia pelotti, että kuinka kylmää teltassa tulisi yöllä olemaan. Lopulta luovutimme nuotiolla notkumisen ja kömmimme makuupusseihin. Hiljalleen verenkierto palasi varpaisiin ja oli hieman luottavaisempi olo siitä, että ei jäätyisi yön aikana hengiltä.
Yö meni hieman pyöriessä ja aamun sarastaessa oli helpottunut olo, että sai jo nousta ylös. Makuupussissa olisi kuitenkin ollut tässä vaiheessa lämpimämpi kuin ulkosalla. Aamupalan laiton ja syömisen ajaksi ei olisi halunnut luopua hanskoista ja varpaatkin alkoivat jäätyä uudelleen. Piti siis päästä liikkeelle. Ripsustettiin päälliteltta kuivumaan, jätettiin rinkat matkasta ja kavuttiin Olhavan kalliojyrkänteille, jotka kohoavat 50 m korkeuteen järven pinnasta. Pystysuora kallioseinämä on kiipeilijöiden suosiossa, mutta onneksi hienoja maisemia ihailemaan pääsee myös polkuja pitkin.
Kuva: E. Rantanen
Palattuamme leiriin söimme kevyen nuudelilounaan ja pohdimme jatkosuunnitelmia. Kylmä yö ja jatkuva paleleminen laittoi miettimään, että jospa lähtisimmekin jo takaisin autolle. Reippailu ilman rinkkoja oli kuitenkin lämmittänyt ja olimme myös huomanneet, että leiripaikkamme oli muuta ympäristöä kylmempi. Massiivinen kallio ja järvi tuntuivat muodostavat hyytävän mikroilmaston. Päätimme siis jatkaa retkeä vielä yhden yön verran ja toivoa, että seuraava leiriytymispaikka olisi lämpimämpi.
Kuva: E. Rantanen
Suuntasimme kuitenkin jo lähemmäs autoa, että olisi vielä mahdollisuus lähteä sivistyksen pariin. Maltillisen 4 km kävelyn jälkeen päädyimme Kuutinkanavalle, jossa oli kotamainen keittokatos. Tulipesän vieressä oli suuria pölkkyjä istumista varten, joten nuotion lähelle pääsi lämmittelemään. Muutenkin lämpö pysyi hyvin kodassa, joten enää ei tarvinnut palella. Oli hyvä päätös jäädä vielä yhdeksi yöksi. Myöskin teltassa tarkeni edellistä yötä paremmin ja välillä jopa mietti, että olisiko jaksanut vähentää vaatteita kun tuntui, että tuli liian kuuma.
Aamulla ei tarvinut tehdä edes tulia vaan ulkona tarkeni hyvin puuhastella. Takaisin autolle lähdettiin kevyin mielein ja masut täynnä mehukeitolla tuunattua puuroa. Tuntui, että rinkan kantamiseen oli jo hieman tottunut ja välillä sen olemassaolon miltei unohti. Kierrettiin 6 km lenkki ja loppumatkasta pidettiin lounastauko.
Kuva: E. Rantanen
Kuva: E. Rantanen
Viimeinen koitos oli Ketun lossi, jolla hilattiin itsemme vastarannalle vaijerista kiskomalla. Elämys sekin. Paikoitusalueen kyltin näkeminen nostatti hymyn huulille. Ensimmäisen yön kylmyys ei ollut kiva kokemus, eikä se olisi kannustanut retkeilyyn viileämmillä keleillä. Olen tyytyväinen, että päätettiin jäädä toiseksi yöksi ja onnistunut loppureissu jätti hyvän sekä toiveikkaan fiiliksen siitä, että syksylläkin voi retkeillä. Ehkä kuitenkin seuraavaksi kerraksi miettisin esimerkiksi varaustuvan vuokraamista.
Tämän retken vajaalla 20 kilometrillä ei voi kehuskella, mutta tärkeämpää on se, että tuli lähdettyä. Ihmeteltiin sammalten ja jäkälien kauneutta. Syötiin puolukoita. Puhuttiin ihmissuhteista ja evoluutiosta. Bongattiin närhiä, käpytikkoja, korppeja ja tilhiä. Nähtiin korkealta pitkälle.
