Kebnekaisen kierto, osa 2.

Tiistai

Yö oli ok. Tuulta ei ollut nimeksikään ja makuupussissa oli lämmintä. Herätyksen soidessa alkoi hiljalleen ripotella ja päätettiin köllötellä vielä hetki teltassa. Kuuro oli nopeasti ohi ja aamurutiinit kutsuivat. 

Aamupalan keittelyn aikana tihutteli vettä, mikä oli omiaan laittamaan toimintaan vauhtia. Puuro meni alas ilman sen suurempaa hauduttelua. Kamojen pakkailun aikana sää hieman kirkastui ja päästiin liikenteeseen ilman kuorivaatteita. 

Kuva: K. Lappi

Kuva: K. Lappi

Päivän suunnitelmana oli hilpaista 6-8 km pieni kanjoniosuus ylämäkeen helpohkosti ja säästellä voimia seuraavan päivän settiin. Todellisuudessa saatiin 8 km kilometrin osuudelle tuhlattua 8 tuntia taukoineen. Rakkakivikossa tasapainoilu ja askelten sovittaminen kiveltä kivelle hyppiessä vie yllättävän paljon energiaa. Minulle päivä kivikkoisineen nousuineen oli raskaampi kuin edellisen päivän tasainen 17 km jurnuuttaminen, mutta vaelluskaverilla asetelma oli toisinpäin ja tyyppi paineli kiveltä toiselle kumman kevyesti.

Kuva: K. Lappi

Päivällä vastaamme tuli yksi vaeltaja, joka oli tulossa Tarfalasta samaa reittiä kuin mitä olimme ajatelleen mennä. Saimme häneltä tärkeän vinkin, että reittimerkkejä ei saa hukata rinteessä, joka meillä oli edessämme. Hän oli jossain kohtaa harhautunut reitiltä ja oli ollut vaikeuksissa takaisin kääntymisen kanssa ajauduttuaan umpikujaan rinteessä. Jäätikköä hän ei ollut uskaltanut kulkea sen liukkauden vuoksi vaan oli päätynyt kiertämään ylhäällä olevan järven sen pohjoispuolelta.

Kuva: K. Lappi

Kuva: K. Lappi

Kanjonin perukoilta löytyi muutama telttapaikaksi sopiva tasainen ja kivetön spotti Guobirjavri-järven rannalta. Leiriydyttyämme katselimme neljän vaeltajan lasketumista laaksoon Tarfalan suunnasta. Oltiin innoissaan, että saataisiin haastateltua lisää tyyppejä ja jotain tiedon murusia siitä, että mitä meillä tulisi olemaan edessämme. Pienen odottelun jälkeen hahmot saavuttivat leirimme. Ensimmäinen sanoi, että ei kannata lähteä reitille meidän aikomaan suuntaan ja viimeinen sanoi, että selviäisimme. Näimme muutaman valokuvan nousuista ja saimme saman ohjeen kuin edelliseltäkin tyypiltä, että reittimerkkejä pitää seurata tarkasti. Seurue majoittui hiukan ylemmäs rinteeseen laakson toiseen soveliaaseen telttapaikkaan.

Kuva: K. Lappi

En käynyt nukkumaan kovin levollisin mielin. Paluu samaa rakkakivikkoista reittiä pitkin ei pahemmin houkuttanut, mutta edessä oleva tuntematon koitos pelotti, koska en osannut näillä taidoilla ja tiedoilla arvioida reitin riskejä. Mistä pääsin päättelyssäni siihen, että jos ei osaa arvioida riskejä, niin silloin olisi ehkä viisaampaa pakittaa suosiolla. Olisi ollut helpompaa, jos joku olisi tehnyt päätöksen puolestani.

Keskiviikko

Yöllä lämpötila meni pakkasen puolelle. Telttakankaaseen kerääntynyt kosteus oli jäätynyt, rantavesi oli saanut heiveröisen jääkuoren ja vähäiset sammaleet kiven koloissa olivat huurteessa. Lämpötila ei juurikaan noussut aamun aikana, koska ympärillä olevat vuoret pitivät laakson varjossa. 

Aamutoimien jälkeen lähdimme liikkeelle toisen telttakunnan vasta heräillessä. Märät kivet olivat paikoin liukkaita, mutta matka eteni kevyesti levänneillä jaloilla ja pienellä jännityksellä.

Suuntana kuvassa oikealla oleva kahden vuoren väli.

Ensimmäinen rinne ylöspäin oli haastava, koska kivikko oli suht isoa murikkaa ja ylämäki hapotti pohkeita. Painopiste ja katse oli pidettävä visusti edessä, ettei horjahtaisi taaksepäin rinkan kanssa. Onneksi rinkka oli jo keventynyt lähtöpainosta ja muutenkin kroppa oli tottunut kantamiseen. 

Lähtö järven tasolta ja nousua n. 200 m.
Kuva: K. Lappi

Eilinen seurue kertoi rinteen olevan ihan helppo ja vähän mietitytti, että mitä mahtaa olla edessä, jos moinen poluton jyrkkä kivimäki ei vaatinut heiltä ponnisteluja. Myös rinteen jälkeen piti olla helpompaa, mutta kivikkoa jatkui vielä muutama sata metriä. Täytettiin vesipullot lähimmästä purosta ja pidettiin pieni tauko. 

Matkan jatkuessa huomattiin, että ylävirran puolella oli kuollut poro. Jäljellä oli enää vain luuranko ja karvoja, joten elukan maallinen taival oli tainnut loppua jo jokunen tovi aikaisemmin. Vettä ei enää tehnyt mieli juoda juuri täytetyistä vesipulloista, mutta muutakaan ei ollut saatavissa, joten tällä mentiin.

Seuraavan harjanteen takaa avautui ensimmäinen haaste eli jäätikkö, joka päättyi viistosti järveen. Edellisenä päivänä vastaan tullut mies kertoi kokeilleensa kulkemista jäätiköllä, mutta päättäneensä kiertää järven toiselta puolelta. Neljän hengen seurue oli päätynyt ylittämään jäätikön ja he pohtivat, että saattaa riippua lämpötilasta, että milloin jää on ylitettävissä. 

Meidän mielestä jäätikkö näytti kuljettavalta. Ehkäpä sopivampi kuvaus olisi ollut, että rinteessä on lumen viipymä eikä todellinen jäätikkö. Sinistä jäätä ei ollut nimeksikään vaan pinta oli ennemminkin lunta. Kengät pitivät lumella hyvin ja vaellussauvoilla sai vielä lisäturvaa. Vähän ihmetytti, että tässäkö tämä ensimmäinen tiukka paikka oli vai olinko käsittänyt jotain vääriin. 

Jäätikön jälkeen piti etsiä reittimerkit, jotka löytyivät helposti ja niitä oli suht tiiviisti. Merkit johdattivat jyrkänteen yläpäähän. Heitettiin hetkeksi rinkat selästä ja käytiin tutkimassa reitin alkua. 

Tarkoituksena oli lähteä kuvan oikean laidan reittimerkin vierestä alas ja lopulta päätyä järven vastarannalle.

Alhaalla rinteessä olevia merkkejä ei meinannut erottaa ja meitä oli ohjeistettu, että reitiltä ei pidä poiketa. Maassa kuitenkin näkyi tuoreita jälkiä, kun irtosora oli liukunut askelten alla. Kovin pitkälle reittiä ei voinut ylhäältä tähystää, koska se kääntyi jäätikön reunasta ja jäi näkymättömiin. Käytiin hakemassa rinkat, heitettiin yläfemmat ja lähdettiin matkaan. 

Kaisa meni edeltä ja pidettiin hieman turvaväliä. Eteneminen tapahtui pitkälti käsillä tukien ja myös housujen takamus kului, kun hivuttautui alaspäin jyrkissä kohdissa. Ei kuitenkaan ollut turvaton olo, koska kokoajan sai pidettyä käsillä kiinni seinämästä. Jyrkin sorainen kohta oli pian ohi ja seuraava pätkä oli isompaa kiveä, mutta edelleen sen verran jyrkkää, että sai pitää viereisistä kivistä kiinni. 

Kuva: K. Lappi

Kuva: K. Lappi

Kuva: K. Lappi

Kuva: K. Lappi

Tätäkin jumppaa kesti vain hetki ja pääsimme harjanteelle, joka jatkui pitkälle kuin Kiinan muuri. Harjanteen päällä kulki sorainen polku, jota oli helppo kulkea sauvojen kanssa. Välillä polku kaartui harjan päältä reunemmalle, mutta sitä ei enää jaksanut jännittää.

Kuva: K. Lappi

Kuva: K. Lappi

Alhaalla pidettiin ansaittu lounastauko ja oltiin aika tyytyväisiä suoritukseemme. Mentiin yli että heilahti! Hilirimpsis vaan! Ehkäpä reitti oli lopulta helpompi tulla alaspäin kuin mitä ylös kapuaminen olisi ollut. Voin kuvitella, että olisi ollut haastavaa mennä toiseen suuntaan, kun pitkän ja väsyttävän ylämäen jälkeen olisi vielä ollut jyrkin ja vaikein osuus jäljellä. 



Loppumatka Tarfalan tuvalle oli osittain helpompaa kuljettavaa kuin Guobirvaggen kanjoni, mutta mahtui sillekin reitille vielä pari kivikasaa ja lumilippaa. Tuvalta ei löydetty tupavahtia, mutta kuultiin hieman sääennusteita ja että edempänä olisi joitakin telttapaikkoja. Tarfalan pihapiirissä olisi ollut vielä joitakin soveltuvia telttapaikkoja jäljellä, mutta väenpaljous ei inspiroinut. 

Kuva: K. Lappi

Jatkettiin eteenpäin ja matkalla vastaan tuli Kebnekaisen tunturiasemalla haastattelemamme nainen, jolta olimme kysyneet reittivalintamme järkevyyttä. Hän tunnisti meidät ja näytti hieman yllättyneeltä, että olimme tulleet reitin isojen rinkkojen kanssa. Saimme vielä hyvät vinkit seuraavista telttapaikoista ja leiriydyimme järven rantaan hieman syrjemmälle kulkureitistä. Vielä hämärän laskeuduttuakin ihmisiä vilisti Tarfalan suuntaan. 

Kuva: K. Lappi